Isäni Kari Granström nukkui pois 05.12.2010.
Olen tässä nyt sulatellut asiaa aina kun olen yksin ollut mutta onneksi en ole joutunut yksin asian kanssa olemaan, Jere ja Tiia ovat pitäneet minulle seuraa ja myös kiireisenä.
Aina kun yksin olen niin Isi käy mielessä jatkuvasti ja kyllä muutenkin mutta se mikä tässä surressa on ollut outoa on se että itkenyt en vieläkään ole, ehkä se johtuu siitä että tiedän Isäni olevan jossakin niin hyvässä paikassa että itkeminen ei yksinkertaisesti ole tarpeen tai sitten se vielä odottaa purkautumistaan, ehkä kuitenkin asia on niin että kun se tulee niin se tulee, toivon hieman kumpaakin, vaikea tätä tunnetta on selittää…
Se nyt kuitenkin on kylmä tosiasia että Isi ei enää ole siinä olomuodossaan jossa me olemme hänet tottuneet näkemään ja kuulemaan, toivotaan että Isi käy kuitenkin välillä katsomassa ja ehkä jopa saisi itsensä kuuluviin jollakin tavalla…
Meillä on kuvat ja videot joissa Isi voidaan edelleen nähdä, on jopa nauhoitettuja puheluita, hauskoja ja surullisia hetkiä tallennettuina, niihin voi aina palata ja muistella.
Sekavat on tunteet edelleen ja tulee varmasti pitkään olemaankin, ei tällaiseen voi mitenkään valmistautua vaikka sitä odotti tosin ei halunnut uskoa.
Onneksi sain puhelimen välityksellä Isille vielä hetkeä ennen kuolemaansa kuiskattua jotakin, näin hän kuuli vielä kaikkien lapsiensa äänet ennen lähtöä, ainoastaan Maarit oli fyysisesti paikalla mutta Jaana ja minä olimme yhdessä, odottamassa sitä kauheinta puhelua johon kukaan ei halua ikinä vastata.
Saatan kirjoittaa pidemmän muistelman Isästäni jossakin vaiheessa kun siihen todella kykenen, mutta nyt haluan vain kiittää Isääni elämästäni ja ihanasta lapsuudesta jonka hän osaltaan minulle ja meille kaikille lapsille loi.
Voi hyvin rakas Isi ja kiitos, ikuisella rakkaudella poikasi Janne.
